Yksi kysymys, joka on auttanut minua ahdistuksen keskellä
Ahdistus on siitä erikoinen, että se vie meidät pois tästä hetkestä. Keho voi olla tässä, mutta mieli on jo seuraavassa päivässä, seuraavassa päätöksessä tai miettimässä kaikkea sitä, mikä voisi mennä pieleen. Silloin ei kuule mitä oikeasti tarvitsee ja haluaa, vaan sitä alkaa huomaamattaan elää enemmän ajatuksissaan kuin siinä hetkessä, joka on juuri nyt.
Ahdistus saa helposti uskomaan, että jokainen päätös on valtavan suuri, melkein kuin elämän ja kuoleman kysymys. Mieli alkaa kertoa tarinoita: "Mun pitää tehdä tämä nyt tai muuten..." tai "Mun on pakko päättää heti, koska sitten..." Silloin tuntuu kuin kaikki riippuisi juuri siitä yhdestä valinnasta.
Usein elämä ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista kuin ahdistus antaa ymmärtää. Mieli yrittää suojella meitä epävarmuudelta, epäonnistumisilta ja pettymyksiltä, mutta samalla se voi kaventaa elämää niin paljon, että unohdamme kysyä itseltämme, mikä oikeasti tekisi meille hyvää. Huomaan joskus tarttuvani puhelimeen ja alkavani selailla somea, vaikka todellisuudessa kaipaisin jotain ihan muuta. Hetkellinen pako voi tuntua helpottavalta, mutta harvoin se täyttää sitä tarvetta, joka meidän sisällämme oikeasti odottaa huomiota.
Minua on auttanut yksi pieni kysymys. Sen sijaan, että kysyisin itseltäni, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi, kysyn: "Mikä tuottaisi minulle iloa juuri tänään?"
Joskus vastaus on hyvin pieni. Lähden kävelylle, teen käsitöitä tai opettelen jotain uutta. Minulla on kyltymätön tiedonjano kaikkea henkisyyteen ja tietoisuuteen liittyen, ja huomaan saavani siitä paljon iloa. En tee sitä kuitenkaan siksi, että siitä olisi jotain hyötyä tai että minun pitäisi olla siinä hyvä, vaan siksi, että se tuntuu aidosti hyvältä.
Iloa tuottavat asiat vievät minut usein flow-tilaan, jossa aika menettää merkityksensä. Silloin en mieti huomista tai sitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä. Olen yksinkertaisesti läsnä siinä hetkessä.
Kun ahdistus voimistuu, huomaan helposti jääväni ajatusteni vangiksi. Silloin yhteys kehoon katoaa. Olen huomannut, että jo muutama rauhallinen hengitys, kävely metsässä tai käsillä tekeminen muistuttaa minua siitä, että olen tässä hetkessä. Kehon kautta on usein paljon helpompi palata tähän hetkeen kuin yrittää ajatella itsensä pois ahdistuksesta.
Uskon, että meidän pitäisi tehdä elämässä enemmän asioita ilon kuin velvollisuuden vuoksi. Ahdistus rakastaa sanaa "pitäisi". Ilo taas löytyy usein sanoista "haluan" tai "minua innostaa". Kun seuraa omaa innostustaan, mieli saa hetkeksi levätä kaiken totutun suorittamisen keskellä.
Ajatuskierteestä ei pääse pois yhdessä yössä, eikä tarvitsekaan. Jokainen kerta, kun huomaat toistuvan ajatusmallin, on jo askel eteenpäin. Silloin ei tarvitse ajatella: "Voi ei, taas minä ajattelen näin. Olenpa tyhmä." Minusta paljon lempeämpi tapa on sanoa itselleen: "Jes, huomaan tämän taas. Tunnistan tämän ajatusmallin. Minun ei ole pakko uskoa sitä. Tämä ei enää palvele minua. Valitsen toisin."
Siitä muutos oikeastaan alkaa. Ei siitä, että ahdistus katoaisi kokonaan, vaan siitä, että alat tunnistaa sen äänen. Vähitellen huomaat, ettei jokainen ajatus ole totta eikä jokainen tunne vaadi välitöntä toimintaa. Voit opetella luottamaan siihen, että elämä kantaa ja että selviät myös silloin, kun et vielä tiedä kaikkia vastauksia.
Haluan jättää sinulle vielä yhden ajatuksen.
Jos huomaat olevasi ahdistuksen keskellä, älä kysy itseltäsi ensimmäisenä, mitä sinun pitäisi tehdä. Kysy mieluummin, mikä sytyttää sinussa edes pienen kipinän iloa.
Joskus juuri ne pienet hetket johdattavat meidät takaisin tähän hetkeen – ja vähitellen myös takaisin itsemme luo. 🤍